Isänpäivä

(14.11.2010) Päiväkahvit juodaankin tänään metsässä, niin ja Helille tietenkin kaakaota. Vesistöt on vielä paikoin sulia, lumen sataessa kuitenkin jo maahan asti. Tervajoella voisi vaikka virvelillä käydä heittämässä, tai ei nyt kuitenkaan, käydään vain kävelemässä ja muuten vain istumassa.

Vielä ei lunta ole paljoa ja polullakin on joku aikaisemmin kävellyt. Ensimmäinen märkä kohta jota pakkanen ei saa jäätymään varmaan koko talvena, huomaan Helin laittaneen jalkaansa talvikengät kumisaappaiden sijaan. On kuulemma Goretexiä, että ei kastu pienestä määrästä vettä. Selvä. Märät kohdat ylitetään puita ja lunta kasaamalla, eikä tosiaankaan kengät kastu paljoa. :)

Tulemme paikalle jossa olemme aikaisemminkin keitelleet kahvia. Joesta viimekesänä nostamani (epätoivoisesti raahaamani) puu on vielä paikoillaan ja potkin sen päältä lunta, laitetaan tähän pressu niin ei kastuta, jos sataa. Tarvitaan pari kepakkoa, yksi vähän pidempi ja pari lyhyempää. Heli juoksee hakemaan toisesta suunnasta ja allekirjoittanut toisesta.

Pressu saadaan viritettyä, eikä sateesta ole tietoakaan. Potkin lunta oletetulta nuotiopaikalta ja laitan keittimen siihen. Biltemanin punainen alkoholi syttyy vielä hyvin, sillä eihän pakkastakaan ole muutamaa astetta enempää.

Heli kaapii tuoretta lunta hangen päältä kattilan kannella ja tyhjentää isompaan kattilaan, jossa lumi hiljalleen alkaa sulamaan. Kohta on kattila täynnä vettä, vaan aivan ei jaksanut vielä vajaa litra kiehua, joten poltin on ladattava uudelleen. Veden kiehuessa, Heli tarjoaa mukia, jossa valmiina kaakao- ja maitojauhe. Vielä kun heitetään sokerit joukkoon niin alkaa olla hyvää.

Mittaan muutaman kourallisen kahvia kattilaan, vielä vähän. Kiehuttuaan sammuan polttimen ja kaivan repusta vesirinkeleitä ja keksejä. Opahan komea maja, vaikka ei sitä olisikaan tarvittu, sillä sade ei näytä alkavan.

Teltta olisi seuraava investointi, ehkä... Haltin pata fun laavuteltta on pyörinyt mielessä ja ompa ajatusta saanut myös Pena laavu. Vaan vielä ei ole päätöksiä tullut tehtyä ja ehkä parempi miettiäkin rauhassa, eikä tehdä hätiköityjä päätöksiä. Tämä valkoinen 2x3 kevytpressu on tähän tarkoitukseen talvella ihan hyvä.

Nykyinen 12,- € niin kutsuttu festariteltta on palvellut uskollisesti, vaikkakaan se ei todistettavastikkaan pidä vesisadetta. Hyvällä tuurilla ei olla kastuttu. Seuraavakin teltta saa olla riittävä kahdelle alle 1,5 kiloa painava, mielellään vedenpitävä. Helille olisi hommattava makuualusta ja varmaan allekirjoittaneellekkin, tai toisaalta, onhan sitä pärjätty ilmankin.

Piparit on syöty, joten on aika palata kotiin. Kattilan huuhdoin purossa, Helin purkaessa katosta. Voihan sitä pöllömminkin viettää isänpäivää. Niin ja hyvää isänpäivää sinne Laukaaseenkin, vähän laiskaa porukkaa, kun ei korttia jaksa kirjoittaa.

Tikkupullaa nuotiolla

(9.10.2010) Aamulla, ei kuitenkaan ihan hirveän aikaisin, vaan juuri sopivasti yhdeksän aikoihin oltiin laavulla tulia virittelemässä, meinattiin aloitella tikkupullan paistaminen.

Hyvin on puita laavulla, vaikkakin vähän isoja nämä pätkityt pöydän puolikkaat. Kirvestä ei sitten tullut vastaan sinnikkäistä etsinnöistä huolimatta, eikä allekirjoittaneellakaan sellaista ole. Jotenkin on aina kirves valitettavasti sattunut löytymään, jos on lapuja pitänyt tehdä ja retkillä sitä nyt ei ole edes osannut koskaan kaivata.

Löysin pari pienempää lankun pätkää ja saimme ne jotenkin palamaa. Pullataikinan vaivaisin muovipussissa johon olin kotona mitannut valmiiksi jauhot ja muut kuivat aineet, nyt lisäisin joukkoon vain veden. Oho, meni vähän reilusti vettä.

Vaivasin taikinaa pussissa ja Heli oli tekemässä makkaratikkuja. Taisi mennä oikeasti vähän liikaa sitä vettä, vaan mites tästä sitä enään pois otat, eikä sattunut taskussa ylimääräisiä jauhoja olemaan. Heli toi tikut ja yritin saada aivan liian märän taikinan pysymään tikussa, kuitenkin taikinan tarttuessa mieluummin sormiini, joissa sitä olikin lopulta melkein yhtä paljon, kuin kahdessa tikussa... Heliä nauratti, ei sitä kuulemma tollein oltu päiväkodissa vai oliko se koulussa, niin tehty, vaan... Oleppas siinä kommentoimatta nyt, tai iska syö ite nämä kaikki taikinat... Olihan se varmaan aikamoista lääräämistä, onneksi ei sattunut muita paikalle.

Pulla tuli kuitenkin tikkujen ympärille muotoiltua ja nuotiokin melkoin jaksoi palaa, joten tästähän saattaa vielä jotain tulla. Paistaminen olikin sitten rauhallista puuhaa ja muutama tunti siinä menikin tikkuja käännellen, välillä maistellen. Ei ehkä ihan voipullan veroista, mutta näin nuotiolla paistettuna ihan kelvollista.

Keittelin kahvit Helin juodessa kuumaa kaakaota. Joutsenia lensi laavun yli, olivatkohan haistaneet tuoreen pullan ja kahvin tuoksun. Seuraavalla kerralla leivotaan jo kakkuakin nuotiolla.

Nuotio sammuksiin ja loput pullat pussiin, vaikka olisin ollut valmis jättämään ne linnuille. Heli halusi syödä kuulemma kotona loput.

Tuli sitten hommattua sellainen retkikirves, meinasin ensin fiskarssin kirvestä, vaan loppui rahat ja ostin halvemman otso merkkisen. Kokonaan terästä, kumikahvalla, painoa 0,36 kiloa. Jos seuraavan kerran on vielä pöydän puolikkaat laavun nurkalla, niin siellä saattaa olla myös otso merkkinen retkikirves kiinnihakattuna ja vääntyneenä... Jos tolla nyt jotain tekisi, ei ollut ainakaan hinnalla pilattu ja mikä tärkeintä, ne rahat riitti siihen.

Keskisenlammen luontopolku

(25.9.2010) Geokätköily. Lähdettiin Helin kanssa kokeilemaan uudenlaista aarteen etsintää ja ensimmäinen piilo tai aarre, olisi Keskisenlammella sijaitsevalla lintutornilla. Pakkasin reppuun retkikeittimen, kahvia, kaakaota, leipää ja maksamakkaraa. Kumisaappaat jalkaan ja pyöräilemään.

Jätimme pyörät metsän siimekseen, aivan siihen mistä pitkospuilla rakennettu polku alkoi, saas nähdä löydetäänkö takaisin. Opasteet oli syytä tutkia tarkasti, Helin toimiessa oppaana. Tästä mennään vielä tuonnepäin ja sitten siinä se aarre onkin.

Lintutornilla alkoikin sitten armoton aarteen metsästys, ylhäältä tornista, alempaa tornista, tornin läheisyydestä maastosta, vaan mitään erikoista ei osunut silmään. "Turhautumista aiheuttava kätkö ensikertalaisille".

Mitään tarkempia tietoja aarteesta ei ollut, minkä kokoinen, tai että miten se olisi piilotettu. Niinpä etsintöjä laajennettiin. Tornin olimme mielestämme katsoneet läpikotaisin, joten oli vuorossa puut kivet ja kannot...

Ei löydy ei. Pistetäänpä vesi kiehumaan ja juodaan kaakaota ja kahvia, unohtamatta maksista leivällä. Tornista näki lammella uivat vesilinnut, joo ne on vesilintuja kun ne pysyy pinnalla... Luontotietoutta on, sillä allekirjoittanut tunnistaa ainakin harakan ja joutsenen, muut onkin sitten arvailujen varassa. Vaikka liikunkin luonnossa, ei eläinten kasvien, eikä muukaan luontoon liittyvä yleistieto ole allekirjoittalle päänsärkyä aiheuttanut. Mustikan varvun tunnistaa parhaiten, jos marjan voi poimia ja viimeistään maistamisen jälkeen asiasta varmistua. Noin vähän kärjistettynä. Heli kyselee, mikä lintu toi on?... Puolisukeltajiin kuuluva, eikun kyllä se on kokosukeltajiin kuuluva sorsalintu Bucephala clangula... Wikipediasta.

Kaakao maistuu ja maksamakkara antaa vähän jo vanhalle ruisleivälle uuden maun, niin oli hyvää, että kaikki tuli syötyä. Aletaan kohta uudestaan etsimään aarretta. Ei kyllä me nyt soitetaankin valtakunnalliseen auttavaan puhelimeen, Mehamsterit voisi hiukan auttaa. Tiskaamme kupit ja kattilat, keräämme samalla roskat tornin ympäristöstä, joka aina jaksaa ihmetyttää pientä kulkijaa. Miksi näitä karkkipapereita aina löytyy jokapaikasta, on varmaan vahingossa tippunut, arvelee Heli. Niin taitaa olla, ja laitan roskilla täyttyneen leipäpussin reppuuni. Niin vahingossa, kiireessä tai ajattelemattomuutta. Päivän hyvä työ, jos ei mitään muuta.

Vihjepuhelu oli tarpeen, sillä eihän oikeasti me oltaisi tota löydetty. Että tällainen harrastus tämä on, Helin kysellessä onko jossakin toinen aarre. Saas nähdä, kyllä jossain varmaan on.

Tuntemattomat linnut on nyt bongattu, kuten on myös tuntemattoman roskat kerätty ja pois tuotu. Saas nähdä, vieläkö seuraavana kesänä muistetaan aarteen etsintää, vai?

Mitä ruokaa

(17.9.2010) Mitähän sitä tänään syötäisiin?

Naapurilta saadut pari lahnaa ja ahventa potkivat altaassa. Savustettu lahna tuli ensin mieleen, vaan ei onnistu nyt. Laitankin lahnat vain uunipellille uuniin, näprään lihat irti kalan kypsyttyä ja lisään suolan. Voi sitten laittaa vaikka leivälle tai juuri leivotuille sämpylöille voin kanssa.

Ahvenista taidan tehdä lihapullia. Fileet suikaleiksi, lihamullyn läpi yleiskoneessa. Astiassa sekoitetaan joukkoon vehnäjauhoja, rasvaa, suolaa, kananmuna, sitruunapippuria ja paistamiseen voita

Perunamuusin teen valmiista jauheesta, laiska mikä laiska. Ihan tuli syötävää ja varmasti lähtee nälkä paremmin, kuin legendaarisesta haukikeitosta. Olisko pitänyt Helille tehdä lahna keitto?

Lahnaa sämpylän päällä, oikein hyvää ja ahvenpullat myös.

Kiitoksia tuoreista kaloista naapurille.

Sevettijärveltä itään

(7.-12.9.2010) Pohjoiseen... Sevettijärvi ja sieltä itään, varmasti löytyy rauhallinen paikka, kalastaa, syödä,... Olla.

Kaveri on houkutellut mukaan jo aikaisemminkin pohjoisen reissulle, vaan ennen tätä on tullut sulavasti kieltäydyttyä. Nyt on kuitenkin vihreää valoa näytetty ja kohteeksi valittiin Sevettijärven tienoo. Varusteiden hankkiminen alkoi välittömästi. Makuupussi lainaan, sillä oma 7 euron pussi ei välttämättä tarjoaisi riittävää suojaa kylmemmillä keleillä (lue tarina -keväinen vaellus pyörällä), eikä uusiin varustehankintoihin nyt olisi varaa, kun tuli uusi puhelinkin ostettua. Rinkan lupasi kaveri järjestää lainaan, eikä minkä tahansa, vaan aidon oikean Savotta 906:sen. Makuualusta kaverilta, sillä sellaistakaan ei allekirjoittaneella ole. Varusteet on jokseenkin aika kirjavia pienen pudjetin kamppeita lukuunottamatta lainavarusteita, vaikkakaan ei se retkeily intoa laske.


I päivä

Tiistaina 7.9. hiukan yli kuuden iltapäivällä , ajaa kaveri pihaan saatuaan päivän työt suoritettua. Pakkaamme tavarat autoon ja tarkistan paikat melkein vainoharhaisuuden riivaamana, ettei kahvinkeitin ole enään päällä, tai mikään muukaan asia ole unohtunut. Matka alkaa, ajetaan, kunnes ei enään huvita ja laitetaan leiri pystyyn.

Olen ostanut edellisenä päivänä kuivamuonaa, valmiiksi suunnitellun ostoslistan mukaan. En ole aiemmin minkäänlaisia laskelmia sen kummemmin tehnyt, joten ei se listan laatiminen nyt tuntunut ollenkaan helpolta. Sanotaanko, että ruokaa oli varattu jo pelkkien kuivamuona annosten perusteella riittävästi kahdelle hengelle 5-6 päiväksi. Oli perunamuusia, pikapuuroa, italianpataa, nuudelia, soijarouhetta, kahvia, sokeria, suolaa, liha-, kasvisliemi kuutioita, salaamitanko, sitruuna pippuria, sipulijauhetta. Riittävästi olisi paperilla katsottuna, vaikka toisaalta en ollut asiasta aivan varma, käytäntö kun voi olla jotain aivan muuta.

Niin tai näin, Siilinjärvellä pysähdyttiin kauppaan tekemään viimeiset ostokset ennen kauppojen sulkeutumista. Grillimakkaraa, meetvurstia, lämminkuppi kiisseliä, ruisleipää ja automatkalle aamuksi riisipuuroa. Näillä lisäyksillä ja kaverin muutamalla ässällä olisi ruoka monipuolinen. Niin ja tulihan sitä olutta myös ostettua.

Iltapalaa tekisi mieli, ehdotti kaveri katsellessaan sopivaa ruokapaikkaa. Pitseria olikin aivan kulman takana "Herkku Pizza", josta vielä ennätettiin tilaamaan. Allekirjoittanut oli syönyt ennen lähtöä jääkaapista kaiken, "punkerokerholaisten perus sääntöjä" mikä siellä ei säilyisi, tai ei voisi pakastaa. Tyytyessä tuoksuihin yritin löytää sopivaa asentoa penkille ajamiseen ja turvavyön ylittämiseen vatsan yli.


II päivä

Kato,... KOPS, jänis jäi auton alle. Käännytäänpäs katsomaan mikälainen saalis tuli. Siellähän se pötkötti reporankana tiellä. Ei jäänyt kitumaan, vaan mitä sille tekisi, voiko syödä? No turha sitä on tässä pimeässä miettiä, vaan jänö autoon ja matka jatkuu. Sopivasti tuli happihyppelyä puuduttavaan ajamiseen noin yhden aikaan yöllä.

Välillä tankattiin, jos muistettiin. Polttoainekulut hoiti kaveri, ja muut kulut sponsoroi "Paapaikka" joten kiitos niistä. Kello oli jo puoli 7 aamulla ja vuorokausi oli koko yön ajettuamme vaihtunut. Kahvit juotiin huoltamolla ja matkaan tarttui parit muovilusikat riisifruttien syöntiä helpottamaan. Kysyin kassalla olleelta tytöltä ohimennen saisinko parit lusikat ja että maksaisivatko ne jotain. Sain osakseni hymyn ja pään pudistuksen. Tuosta hymystä ammentaisin virtaa vielä monesti matkan aikana.

Jatkoimme jonkin matkaa, pysähtyäksemme nauttimaan aamupuuroa. Tai siis minähän söin sen jo, montakos näitä oli?... Poro! siis jos ollaan pohjoisessa, niin porosta otetaan kuva. Se nyt jos jokin, on sääntö eikä poikkeus. Muistelisin sen olleen yleinen tapa jo ammoisina aikoina.

Sevettijärvi. Saavuimme poroerottelu aitaukselle josta oli tarkoitus jatkaa, jonnekkin, niin jonnekkin kauas. Jänis on malttanut olla rauhallisesti kyydissä ja nyt sen viimeinen matka on tehty. Emme viitsineet vaivautua jänöstä lihoja iroittelemaan, vaikka kaveri metsämies onkin, vaan laitoimme kyytiläisen kanervikon reunaan odottamaan seuraavaa, nälkäisempää saalistajaa.

Kamat reppuun ja menoksi... Kotona olin pakkaillut reppuani uudestaan ja uudestaan, tavoitteissani saada kaikki tarvittava ja vähemmän tarvittava mukaan. Osa tavaroista olisi kulkenut repn ulkopuolella kuten, makuupussi, makuualusta, juomapullo, muki ja lusikka, mitä kaikkea sitä nyt olikaan. Vaan kevythän se ei ollut, eikä kaikki tavara ollut vielä kotona hankittu, joten... Onneksi oli lainassa oikea rinkka johon kaikki tavarat sopivat heittämällä ja niin sitten tulikin tehtyä, eli kamat sinne tänne. Olipahan siinä sitten etsiminen, kun ei ollut oikein varmuutta, että missä taskussa mitäkin oli, vai oliko mukana ollenkaan.

Reppu tuli kuitenkin lastattua ja olisipa siihen vieläkin sopinut, vaan ei ollut tarvetta. Kaverin reppu olikin sitten jotain aivan uskomatonta, sillä eihän kukaan usko niitä kilomääriä, joita voisin vain arvailla, puntarin puttuessa. Kokeilin itsekkin selkääni sitä, sikäli kuin sen jaksoin vaivoin maasta nostaa. Omani oli ainakin 1/4, jos ei 1/3, ei se tainnut puolta kevyempi kuitenkaan olla, vai olisko sittenkin ollut. Siinä sitten alkoi hiukan hymyilyttämään, jos tuonne poroaidalle ja sinne teltta pystyyn, noin 100 metriä ja puolessa välissä huilataan.

Myönnettäköön, että olihan kaverilla tavaraa, yksistään telttakin varmaan noin 4 kiloa ja muutama ylimääräinen ässä, joita tuskin tavalliset vaeltajat suostuisivat repussaan kantamaan. Eihän tässä olla mitään gramman viilaajia ja ensimmäiseksi vaellusreissuksi... Toiseksi, ensimmäinen oli Lätäsenolle, ainakin melkein. Siis toiseksi vaellusreissuksi tavaran määrä on vähentynyt huomattavasti, eikä vettä tunturiin enään kanneta, mitä nyt muutama olut.

Auto jäi poroerottelu paikalle ja suuntasimme kartan ja kompassin mukaan kohti ääretöntä ja sen yli. Päivä ei ollut vielä puolessa ja aurinko alkoi lämmittämään vaeltajia, matkaa oltiin tehty jo yli 200 metriä. Kiristin lantio vyötä ja toivoin että olisimpa unohtanut jotain painavaa autolle, ei siltä tuntunut.

Poroaidasta päästyämme oli tarkoitus löytää polulle, joka kartalla näkyi. Suuntaa otettiin uudestaan, vieläkö ollaan kartalla? Aurinko ei paista pilvettömältä taivaalta, mikä ei tietenkään haittaa yhtään, kun on kantamukset tätä kokoa. Kiipesimme hiukan korkeammalle nähdäksemme missä kartalla olevat järvet näkyisivät, joo, tuolla on vettä ja tuolla, siis olemme, varmaan täs... Allekirjoittanut kaivoi oluen repusta ja ihasteli maisemia, vaikka ei tästä oikein minnekkään sen kummemmin nähnyt, metsä peitti näkyvyyden aika tehokkaasti. No komeita on puut, kun niitä jää katselemaan löytyy aina eirinlaisia muotoja ja... Kusella on käytävä.

Mutta missäs sitä ollaan? Kysymys joka tuntuu askarruttavan aina vain enemmän. Näitä lampia ja kosteikkoja on täällä kyllä riittävästi, eikä kartta niitä tietenkään näytä, vai ollaanko me sittenkin jo tuolla? Kohta löysimme pienen polun, jota pitkin lähdimme kulkemaan, olihan helpompi kulkea polulla, kuin sen vieressä. Polku taisi olla porojen käyttämä, se kulki kosteikkojen välissä, väistellen kivikkoisempia kohtia. Aurinko pilkati silloin tällöin ja vaikka vettäkin olisi pilvistä hyvin voinut sataa, oli ilma kuiva ja lämmin.

Missä ollaan? Tietoisuus siitä missä itse aina milloinkin on, tuntuu jotenkin järkevältä. Kun joku soittaa ja kysyy, että missäs sitä ollaan, tai vaikutetaan, osataan yleensä sanoa että missä. Nyt allekirjoittanut ei ainakaan ollut kartalla, jossain Sevettijärvestä itään. Eli jos kysytte, että missäs kävitte, -en minä tarkkaan vaan perk*** tiiä. Kaveri taisi tietää kokoajan missä mentiin, vaikka ei sitä myöntänyt.

Nyt kyllä juodaan kahvit, pienen kosteikon reunalla heitimme reput kanervikkoon ja allekirjoittanut alkoi kaivella keitintä repusta. Siksi olisi hyvä tuntea oma reppunsa, ettei tarvitsisi kaikkia taskuja ympäri kääntää löytääkseen etsimänsä. Eipä tässä ollut kiire mihinkään ja keitinkin löytyi, vielä kun löytyisi kahvi... Vesi kiehuu, lisään purut, istun mättäällä, kahvin tuoksun sekoittuessa soiselta kosteikolta puhaltavaan vienoon tuulen puuskaan... Kaveri on lähtenyt katsomaan onko aikaisemmin näkemämme poroaidanpätkä kangastusta, vai oikea havainto. Kelkkareitin merkki on ainakin oikea, josta voisi sijaintia päätellä. Se mitään maamerkkejä ole kuitenkaan kattelemassa, ongelle tais mennä.

Kahvi maistui niin kuin aina ulkona. Katselin karttaa, saamatta siitä minkäänlaisia ideoita. Tästä olisi varmaan vielä ainakin 7 kilometriä alkuperäiseen suunnitelmaan, jos siis ollaan jossakin tässä. Jos taas ollaan jossain muualla, voi matka hiukan kasvaa. Allekirjoittanut on eksynyt, niin silloinhan sitä on eksynyt, kun ei tiedä missä on, ilmaisipa asian miltä kantilta tahansa. Kahvin juonnin lomassa alkoi ajatus autolle palaamisesta ja polun uudelleen löytämisestä houkuttaa. Alkuperäinen polku, jolle tähtäsimme ei ollut tullut vastaan missään vaiheessa.

Keitin kasaan ja autolle mars. Niinhän sitä sanotaan hiukan eri sanamuodoin että, kun eksyy, on lähdettävä autolle. Otimme suunnan kompassiin ja lähdimme hakemaan uutta vauhtia, ensimmäisen yrityksen hyydyttyä. Mukavaa oli todeta että poroaita oli sama, jonka aamupäivällä jätimme taaksemme. Kuinka kaukana kävimme? Jos ei kyseltäisi turhia ja sovitaan, että tästä ei puhuta kenellekkään...

Autolle päästyämme allekirjoittanut joi jälleen oluen... Niin, pitäisi varmaan syödä jotain, kävelylenkki testimielessä on heitetty, varusteet painaa sopivasti ja kahviakin osataan keittää. -Tästä tulee hieno tarina, mutta eihän tästä kerrota kenellekkään. Palaamme autolla jonkin matkaa Sevettijärven viereen, kaivamme keittimet esille ja kaveri pääsee kokeilemaan uutta Trangian 27 sarjalaista. Kauttaaltaan pinnoitettu ja kaasupolttimella varustettu Trangia pääsee nyt ilmeisestikkin ensikertaa käyttöön. Sapuska oli hyvää ja tiski odottaa aina varmasti suorittajaansa.

Uuden suunnitelman mukaisesti ajoimme autolla Sevettijärven koillispäähän Kirakkajärven eteläpuolelle. Autolta ei nyt lähdettykkään suoraan kantamusten kanssa hortoilemaan, vaan ensin käytiin selvittämässä, missä polku kulki. Kauaa ei tarvinnut polkua etsiä, sillä nyt ilman reppua metsässä liikkuminen oli aivan kuin lentämistä. Kamat kasaan, tai siis nehän on jo harjoituksen jäljiltä valmiina, joten tästä se tarina vasta alkaa...

Nostan repun selkääni, ja ajatus kevyemmästä repusta valtaa mieleni. Nostan sitten vuorostani katseeni, ja reppu ei enään tunnukkaan niin painavalta, nähdessäni kaverin reppuineen kiipeämässä mäkeä ylös, teltan heiluessa jokaisella askeleella puolelta toiselle... Vaan kyllähän nämä kannetaan, ei ehkä 50 kilometriä eikä edes 20, vaan paljon, paljon vähemmän. Vaikka nyt oltiinkin merkityllä polulla, mihinkään yltiöpäisiin kävelysuorituksiin emme aikoneet. Tarkoitus oli jatkaa kunnes kohdalle osuisi sopivan näköinen leiripaikka, mieluummin ennen pimeän tuloa.

Kaverilla oli virveli iskuetäisyydellä koko reissun ajan, ja aina sopivan paikan tullen alkoi vesistön pommitus. Allekirjoittaneella vapa oli suojapussissa ja kelakin toivottavasti, jossain repussa. Mutta sensijaan kamera oli iskuetäisyydellä. Niinpä kannoinkin kamerapuhelinta kädessäni, eihän sitä tiedä, jos vaikka poro sattuisi polulle, tai että kaveri saisi vaikka kalan... Niin tai näin kalaakin tuli ja kuvattuakin yhteensä 635 kuvaa näiden päivien aikana.

Pilvet alkoivat väistyä taivaalta ja pian saavuimme hienolle paikalle, jossa puron ylitys tapahtui kätevästi siltaa pitkin. Nyt alkoi tuntua että ollaan oikeassa paikassa, maisemat alkaa olla kohdallaan ja kun aurinkokin alkoi näyttäytyä aina vain enemmän, antoi se maisemille loistavan värikylläisyyden. Allekirjoittaneelle maisemat ovat suuressa roolissa retken onnistumiseen, ja nyt voi jo sanoa retken onnistuneen.

Vesi oli puhdasta ja joen pohjan saattoi nähdä vaivattomasti veden ollessa kristallin kirkasta. Pieniä kaloja oli kivien suojissa ja jos siitä olisi isompi uinut, olisi sen ollut vaikea piilotella. Hetken ehdin jo ajatella, että tähän laitamme teltan pystyyn, vaan tarkempi kartan tutkiminen lupasi tuonnempana isomman järven, jonka rannasta varmasti löytyisi telttapaikka.

Niinpä jatkoimme sillan yli kohti, jos voi toivoa, vieläkin hienompia paikkoja.

Rannat olivat kivikkoisia ja järvet karun näköisiä, kasvillisuutta järvissä ei ollut, vain kivien lomassa jotain epämääräisen näköistä levää. Saas nähdä miten kala on syönnillään, jos joskus ottipaikka löydetään. Jatkoimme siis matkaa ja kamera oli kovassa käytössä, ilta auringon loihtiessa luonnosta esiin aivan ennen näkemätöntä kauneutta, vaikka niinhän sitä sanotaan, on kauneus katsojan silmissä.

Puhelin rääkäisi ja rikkoi hiljaisen erämaa idyllin. Toi menee kyllä nyt pikkasen pienemmälle, vaikka onhan se hyvä, että on tekniikkaa mukana. Keskisestä-Suomesta soiteltiin ja kyseltiin, että ollaanko sitä päästy perille ja vai ollaanko sitä tulossa jo takaisin. Oli kuulemma kaverille yritetty jo soitella, vaan eivät olleet saaneet yhteyttä. Niin joo oltiinkin tossa jo aikaisemmin huomattu, kun kaverin puhelimessa ei ollut kenttiä juuri lainkaan. Sinänsä merkillistä vaikka kaverilla on Sonera ja allekirjoittaneella Saunalahti, joka kyllä oli kenttien puolesta aivan normaali. No siinä vaihdettiin kuulumisia ja että kai se kaveri on jo löytänyt paikan järven rannalta hiukan edempää, itse olin nimittäin jäänyt hiukan jälkeen kuvia nappaillessa. Jatkoin matkaa kaverin kohta kävellessä vastaan. Telttapaikka oli kuulemma jo löytynyt, olipa ollut mahdollinen näköhavainto muistakin luonnossa liikkujista.

Mutta se leiripaikka, vaikka puron varressa olisi ollut jo riittävä, oli tämä enemmän kuin parempi. Tasainen melkein, aivan järven vieressä, eikä ollenkaan niin karu ja kivinen. Siinä kasvoi kaksihaarainen mänty, yksinään, pienehkön niemen, juuri ja juuri sitä niemeksi voisi kutsua, keskellä aivan kuin jossain postikortissa on kuvattuna. Reput tippuivat selästä ja olut oli auki, ennen kuin kuukkeli ehti paikalle kissaa sanomaan.

Teltta laitettiin pystyyn hyväksi katsotulle kohdalle, eikä sitä täällä olo aikana mihinkään ollutkaan tarvetta siirtää. Aurinko paistoi nyt pilvettömältä ilta taivaalta ja valoisaa olisi vielä jokunen tunti jäljellä.

Tehtiin tulet, paistettiin makkarat, joita kaveri oli kantanut repussaan koko päivän tätä kohokohtaa varten. Ilma alkoi viiletä ja leiriin oli pimeys laskeutumassa, makkarat oli syöty, hiukan väsyttikin, oli siis aika kömpiä makuupussiin.


III päivä

Yö meni huomaamatta ainakin allekirjoittaneella, varmaan väsymys joka sai nukkumaan heti makuupussiin ryömittyäni. En ainakaan muista heränneeni yöllä kertaakaan ja aamullakin nukuin niin pitkään kuin väsytti, siis ensimmäinen yö teltassa oli hyvä. Ulos päästyäni totesin taivaan pilviseksi ilman vesisadetta, hyvä niin, kuka sitä vesisadetta kaipaisikaan.

Kaveri hyppäsi rantakiville pyyhkeineen, ja kuin mekkaan kumartaneena mutisi jotain viileästä ja raikkaasta vedestä, ristiessään käsiä. Kuulemma tapa joka aamuinen, siis naamanpesu vai rukoilu?...

Aamiaiseksi puuroa, kiisseliä, kahvia, ruisleipää, meetvurstia. Trangiassa tehtiin puuro kaasulla ja allekirjoittanut laittoi Esbitillä kiisseliä ja kahvia. Tuli toi puuro vähän etuajassa, se on toi kaasu, kun sillä pitää varovasti, ettei pala pohjaan... Juu hommaan tuli jatkossakin aamuisin selkeä jako, meikäläiselle kiisseli ja kahvi nuotiolla, kaverilla puuro ja tiskivesi kaasulla. Esbittiä olin jo käyttänyt joitakin kertoja nuotiolla, kyllä se sen kestää. Tervamaista nokea alkaa kerttää kyllä heti kattilan pohjaan, ja kun meinaa sitten alkoholilla keitellä, ei teho ole enään sama, saattaapi jäädä kattilakin tuulisuojaan kiinni. Trangia oli vielä senverta uusi, ettei sitä nuotioon arvannut laittaa, vaikka kyllä sekin sen varmaan kestäisi, en ole ihan varma niiden tarttumattomien pinnotteiden miten ne toimii nuotiossa. Ehkä kaveri joskus kokeiltuaan kertoo...

Nyt on lähettävä paskalle ja sitten kalalle, siinäpä sitä olisi päivälle ohjelmaa. Kaveri suunnitteli kävelyä järven toiselle puolelle ja, niin, jonnekkin sinne. Itse ajattelin kokeilla matoa, laiskotti niin pirusti, että en varmasti jaksaisi kovin pitkälle kävellä. Tässähän on hyvä paikka käveltyäni 2 askelta nuotiolta järvelle. Istuin rantatöyräälle ja aloin värkkäämään koukkua ja kohoa matoongintaa varten virveliin. Kierrän tuolta,... järven,... ja sitten... Enempää en kuullut, askelten äänen hävitessä. Heitin matoonkea niin pitkälle, kuin se vastatuuleen noin sujuvasti lensi, eli ei kovinkaan pitkälle. Tuuli tuo kohoa takaisin rantaan, heitän vielä muutaman kerran ja aina tuuli kuljettaa kohon takaisin. En enään heitä, vaan jään kuuntelemaan luonnon ääniä... Koho pomppii pienessä aallokossa rantakivillä, ei haittaa, tämä on sitä mistä minä parhaimmillani nautin. Taidan ottaa päikkärit.

Soiko se puhelin taas, ei kyllä tuo on nyt jokin muu. Kaverihan siellä vislaa yhdestä lahdelmasta ja heiluttaa kättään. Se on perhana saanut kalan, olispas hauki, heh, heh.


No ei ollut hauki, eikä siika, se on siis harjus. -Etkö sä tunne mikä tää on? -No jos se olis se harjus. Ei ole allekirjoittanut harjusta nähnyt sitten tarvaalankosken yläpäästä saamaansa pienempää yksilöä, oliskohan siitä 10 vuotta. Komea on kala ja nythän meillä on illaksi paistamista, vielä jos olisi toinen.



Niin jatkamme tahoillamme ja allekirjoittanutkin saa uutta virtaa kalan näkemisestä. Raksin matoongen pois ja vaihdan tilalle punertavan lipan. Luin aikaisemmin kotona netistä joitakin keskusteluja uistin valinnoista näille korkeuksille, lotto, lotto ja lotto. Punaista oli väri ja niin minäkin olin varannut mukaani pari punertavaa lippaa. Nyt käyn tuolla niemen kärjessä kokeilemassa josko vihjeisiin on luottamista.

Ja mitä vielä, näin muutaman piston järven pinnalla niemenkärjessä, aivan lipan lentokyvyn rajoilla. Heitin toista tai kolmatta kertaa, kiinni on, pulssi nousi hetkellisesti ja toivoin ettei se nyt olisi sitten se hauki. Harjus se on, sen näki selvästi sateenkaarenvärien heijastuessa kalan selkäevästä lähempänä rantaa. Sain kalan helposti ylös ja sitten oli fiilikset katossa, jos on reissu onnistunut tähän asti, niin nyt se vain parani.

Kuvia tuli otettua, aurinko paistoi, oli lämmin, vesi oli kirkasta, ilma raikasta. Niin pitäisi varmaan siivota toi kala. Fileeraus puukko ei tullut tälle reissulle matkaan, kuten ei niin moni muukaan tavara. Tavaroita alustavasti pakatessani Otso reppuun, jäi kyydistä kaikki sellainen mitä ei oikeasti tarvitse. Se olisi kyllä nyt sopinut 906 rinkassa kulkemaan, vaan onhan rinkka sitä kevyempi. Suolistettuani harjuksen jätän sen rantakivikolle vedenrajaan. Olikohan kaverilla filepuukko?

Iltaruokana keittelin italianpataa nuotiolla, halstaria hyväksikäyttäen. Vajaan litran kattila on aika rajoilla kahdelle, jos ei olisi muuta lisäksi. Leivän ja kalan kanssa, enempää normaaliin ateriaan ei tarvitsekkaan.


Italianpata oli oikein hyvää, tosin keittoaika oli päässyt unohtumaan tai jokin häsläys siinä oli tullut. olin nimittäin kuvitellut keittoajan olevan joitakin minuutteja, mutta paketista olikin selvästi luettavissa 20 minuutin valmistusaika. Siis jossakin oli tullut ajatuskatko, joko kaupassa, listaa tehdessä, tai siinä, että olinkin tarkoittanut sen nuotiolla valmistettavaksi. Jos olisi pitänyt kaasulla tai alkoholilla soppa vääntää, olisi se kyllä onnistunut vaikkakin polttoainetta olisi kulunut vähän reilummin. Alkoholilla keitettäessä täysi kattilallinen kylmää vettä kiehuu hyvin melkein täyteen ladatulla polttimella, mutta jos keittoaikaa olisi jatkettava vielä tästäkin 20 minuuttia, olisi poltin ladattava vielä uudelleen. Ei ehkä kovin tehokasta, tai järkevää, mutta lopputuloshan on tärkeintä, ainakin allekirjoittanut oli tyytyväinen. Ja lopuksi, meillähän oli nuotio, joten se olisi sama vaikka kokonaisen poron olisi siinä yön aikana paistanut.

Kalat fileeksi ja halstarille suolattuna paistumaan. Kaverin valmistaessa kaloja nuotion loimussa, alkoi aurinko laskea värjäten taivaanrannan vielä komeasti ennen täydellistä pimeyttä. Järvi oli tyyni, mieli oli myös. Nämä reissut jää mieleen, palatakseen sieltä joskus muistoina ja haaveina, kaipuuna takaisin. On hiljaista.

Kala oli hyvää, vaikka allekirjoittanut ei kaikkea jaksanut syödäkkään, kyllä kuukkelit syö loput. Aurinko oli jo sammunut, vain nuotion valaistessa askeleita, kömpiessäni teltalle. Edellinen yö oli väsymyksen takia nukuttanut hyvin, toivottavasti tänäyönä nukutaan vähintään yhtä hyvin.


Yöllä

Heräsin, avasin silmäni, oli pimeää, pilkkopimeää. En tiennyt mitä kello on, en viitsi ruveta puhelinta kaivamaan. Tuulee selvästi reilummin, eniten reissulla tähän asti, teltta heiluu, aivan kuin joku sitä puistelisi. Muistan, että kaikki teltan narut on laittamatta ja roikkuvat teltan kupeilla. Pitäisikö niitä nousta laittamaan kiinni? Toisaalta on siellä senverta kylmä, että antaapa olla. Tuuli pitää pienen hengähdys tauon, aivan samanlaisen kuin kaverikin ja jatkavat sitten taas samaan tahtiin. Käännän kylkeä ja yhdyn konserttiin.


IV päivä

On valoisaa, tuuli on tyyntynyt. En nouse heti makuupussista, jossa on lämmin. Mietin edellis päivän tapahtumia ja toivon kelin olevan meille suotuisa, vaikka yöllä keli olikin myrskyisä. Nukuttua tuli hyvin, vaikka heräsinkin kerran tuulen heiluttaessa telttaa. Kylmäkään ei ole ollut vielä kertaakaan ja tuntuu, että tällä makuupusilla ei vilu kyllä tulekkaan. Nyt on noustava, sillä vaikka olisinkin saanut nuluttua, on selkä aamuisin monesti jumissa. Joskus vielä hommaan sen ilmatäytteisen makuualustan.

Konttaan teltasta ulos, veden ja tuulen lyödessä vasten kasvoja. Koetan saada kosteat kumisaapaat jalkaani, etsin hanskoja. Tämä on sitä jotain, josta minä aina sen kerran, kun pääsee kokemaan, niin nautin. Keli ei ole sateinen eikä myrskyinen, vaan juuri sopivan raikas, jossa herääminen on varminta. Teltan pinnalla on vesipisaroita kuin helminauhassa, hyvin pitää vettä vaikka ei olekkaan naruilla kiristetty ja muistelen yöllistä myräkkää.

Aamupala syödään harmaassa kelissä, tuulen puhaltaessa nuotion liekit vaakatasoon. Vesisadettahan se ei luvannut, eikä nytkään oikeastaan sada. Vähän on vettä ilmassa, joko pilvistä tai järvenpinnasta tuulen tuomana. Oikeasti ei ole ollenkaan paha keli vaan juuri sellaista vaihtelua jota allekirjoittanut retkiltään toivoo. Sama kun joskus on Norjassa oikein merellä tuullut, eikä veneellä sinne ole oikein asiaa, niin ne on oikein mukavia päiviä, välillä.

Puurot, kiisselit ja kahvi on juotu. Kaveri keittää vielä tiskiveet kaasulla ja kohta on keittiö taas iskussa seuraavaa kertaa varten. Siihen tuli sitten kuukkeli, tossa se on kato ite, ihan nuotion läheisyyteen. Edellispäivän kalanperkeet oli rinteessä, joita useampikin kuukkeli tuli siihen syömään. Kun on porostakin kuva, onhan se silloin kuukkelistakin otettava. Vaan nyt se ero objektilla varustetulla järkkärillä ja kännykkäkameralla tulee esille. Ei näy kuukkeli kuvassa kovinkaan selvästi neljän metrin päästä kuvattuna. Suojaväri kyllä hävittää kuukkelin maastoon niin tehokkaasti, ettei sitä paljaalla silmälläkään sieltä erota. Linnun liikkuessa, tulee se vasta esiin vaikka ei edes piilossa ollutkaan. Jos olisi järvi, tai taivas taustana ja kuvattava lintu noin puolen metrin päässä, olisi siitä jotain kuvassa nähtävissäkin. Nyt ei näissä kuvissa jokin edellämainituista ehdoista ole täyttynyt. Joo, edellenkään en ole kameraa ostamassa, Nokialainen on painoltaan ja muilta hyötyominaisuuksiltaan allekirjoittaneelle vielä se ainut oikea vaihtoehto. Kuvia on tullut napsittua kuitenkin vasta alle 10 000 kuvaa ja jos sitten oikein joskus alkaa valokuvia ottamaan, eikä vain muutamaa sieltä täältä, niin sitten ostan oikean kameran pelkästään kuvaamista varten. Nokialainen on mukana käytännössä katsoen aina. Vielä siis on näin, huomenna voi olla jo toisin...

Kaveri pyörittelee karttaa taas siihen malliin, kalalle on varmaan kohta jonnekkin menossa. Katson minäkin, kilometrejäkin mietin, vaan kyllä taidan tonne vaan, lähemmäs. - Kato sinne purolle mistä silloin, kun tultiin ylite. Kaveri varmaan miettii, että miksi tulla tänne ja sitten ei jaksa edes ongella käydä. Juu kyllähän sitä on aika laiskaksi käynyt ja kun ikää tulee lisää niin aina vain laiskemmaksi käy. Riittää että sen ruokakalan saa, tai ei saa. Ja kyllä mä sen verta luotan kaveriin sen kalan saamiseksi, ite kun on vähän laiska.

Vettä eikä oikein tuultakaan ole enään havaittavissa, kaveri pakkaileen kamppeitaan ja jatkaa kohti ilmoittamaansa määränpäätä. Otan ongen ja lähden tulosuuntaan, kiipeän pienelle mäelle. Istun kivelle, katselen puita ja kiviä...

Saavun purolle ja konttaan vanhalla sillalla olevalle tukille istumaan. Lasken uistimen veteen, jolloin virta alkaa sitä liikuttamaan kirkaassa vedessä. Pikkukaloja alkaa uistimen kirkkaat värit kiinnostamaan, ovat yhtä isoja kuin uistinkin... Hiljaista. En kalasta, vaan istun ja mietin.

Kohta käy kylmän väristykset läpi jalkojen, kauankos tässä on tullut istuttua. Laitan tulet kivelle, kunhan saan ensin ton sytkärin toimimaan. Ei ehkä isoja valkeita tarvitse tehdä, kunhan vähän liikkuu puita hakemalla niin johan siinä taas lämmin tuli.

Nuotio on sammunut, otan suunnan sillalla. Onneksi on polku... Kierrän rantaan jonkin matkaa polulla tallattuani, kivikossa onkin edettävä varovasti. Kumisaapas tuntuu pehmeältä terävillä kivillä, onneksi ei ole rinkka selässä. Vaan mitkä on maisemat, ei osaa sanoin kuvailla ja kauneushan on edelleenkin katsojan silmissä. Onhan sitä kauneutta kotonakin, istuessani nurmikolla, takapihalla katsomassa, kuinka kuusentaimi kasvaa... Silloin tietää, että ei ole kiire, kun luonnon kauneuden ehtii nähdä aivan jalkojensa juuressa. Ehkäpä juuri siitä syystä, täällä allekirjoittaneelle luonto näyttäytyy jotenkin sanoinkuvaamattomasti.

Saavun järvelle, jonka rannalla leirimme sijaitsee. Kiveltä kivelle siirtyessäni, näen kalan rikkovan tyyntä järven pintaa, toinen, kolmas. Varmaan koko parvi, tässä puron suulta kymmenen metriä. Kokeilen heittää taas aivan pistojen tuntumaan, kelaan, tarttu... Hitto, ei jäänyt kiinni ja taas yrittää... Ei pysy vieläkään.

Heitän turhautuneena jo toistamiseen, on se nyt kumma, kun saa kokoajan heitellä, meinaa oikein käsi väsyä. Toisella heitolla sitten nappasi oikein kunnolla, kaivan puhelinta taskusta, en soittaakseni vaan kuvatakseni.

Kala on jo luovuttanut ja parhaat pärskeet on kuvattu. Uitan saaliini kivien välistä rantaan ja nostan saaliini maalle. Jes! Sitä sanotaan, ei se saalis ole pääasia vaan...? Ainakin allekirjoittanut on kalan saatuaan ihan täpinöissään, joten kai siitä jotakin mielihyvää saa.

Taaskaan en enempää ala ustinta heittelemään, kävellessäni rantoja pitkin leirille. Suolistan ja heitän kalan rantaveteen. Palkitsen itseni, en oluella vaan kupillisella mustaa kahvia ja oikaisen ritseni kanervikkoon...

Mikäs se siellä tuhisee, teltan takana kosteikon vieressä seisoo iso valkoinen poro. Nyt on vedetty muutakin kuin pulkkaa, onpahan komean kokoinen ilmestys. Perässään tällä laumansa johtajalla on useampikin poro, ja kuin varmistaakseen laumansa kiistatonta johtajuutta, uros töllistelee leiriämme ja heiluttelee sarviaan puhisten samalla. Hetken mietin, että mitäs, jos tässä ollaan leiri sen polulle laitettu. Kohta valkoinen poro jatkaa hiljalleen ja samalla lähtee muukin lauma liikkeelle.

Yksinäinen kalastajakin saapui retkeltään, roikottaen mukanaan muutamaa harjusta, loput oli päästänyt takaisin kasvamaan. Kalaa näköjäänkin näissä vesissä tuntuu olevan, tai sitten meillä on ollut satumainen flaksi. Kalaa syödään tänäänkin.

Aurinko ei ole tänään näyttäytynyt ja keli on ollut pilvinen, hiukan kolea. Kaveri painelee teltalle ja tulee kohta pyyhe olalla. -Taidan käydä pesulla. No ei perk***, sehän on kohtuu viileetä vettä. Enkä vieläkään usko kaverin uhoamista. Eihän siinä, kävelen perässä niemen kärkeen jossa ei ole isommalti kiviä, vieläkin siinä uskossa, että liian on kylmää vesi.

Mitä vielä. Kyllähän sitä sitten voisi itsekkin pesulla käydä... -Miten oli se vesi lämmintä? Potkiessani kosteita kumisaappaita jalastani. Tätä ei kyllä kukaan usko, ihan selvinpäin ainakin allekirjoittanut, kaverista en sitten tiedä. Kauaa siellä ei pysty meikäläinen olemaan, eikä uimisesta ole puhettakaan, vaan ylös on päästävä rantaan kuivattelemaan. Kaveri lainaa pyyhettä, voi jeesus kun oli kylmää vettä, mutta pian kylmyys hellittää ja lämmin veri alkaa taas kiertämään jäsenissä...

Nyt ei enään kalasteta vaan otetaan tölkit olutta ja suunnitellaan iltapalaa. Kaveri kaivelee reppuaan, kyllähän täällä vielä jotakin piti olla...

Nuotio lämmittää mukavasti, levitän mustan ison jätesäkin aivan nuotion viereen. Tyynyn virkaa toimittaa pehmeä, kulmikas kivi. Mikäs tässä on maatessa, kiire ei ole mihinkään, pesulla on käyty, niin pitikös meidän syödä jotakin?

Iltanuotiolle kaveri on sitten löytänyt jostain repun kätköistään ässät päivän päätteeksi, paketin esikeitettyä maissia ja löytyipä vielä säilykepurkki päärynöitä. Sitä en muista syötiinkö kalaa, että oliko sitä vielä jätetty illaksi. Muisti tekee tepposia, varsinkin kun otti hörpyn säilyketölkistä, paikathan siinä meinasi hampaista irrota, makeeaa oli liemi päärynöillä. Maissi tökättiin huolella teroitettuun makkaratikkuun ja miedolla lämmöllä nuotiossa pyöriteltiin, kun pinta pisaroi...

Kyllä pitäisi varmaan nukkumaan lähteä, vaan koitan vivyttää telttaan kömpimistä viimeiseen saakka. Selkä ei oikein löydä asentoa makupussissa maatessa, minä kyllä nukkuisin, vaan kun selkä on ruvennut herättelemään milloin mitäkin asentoa moittien. Sitä kun on pumpulissa kasvanut, niin tietäähän sen. Kohta on aamu, vielä muutama käännös ja on valoisaa.


V päivä

Olen saanut nukuttua, väsymys on poissa, oikaisen selkääni astuessani ulos teltasta. Kräks!... jalan alla katkeaa kuiva männyn oksa, vaikka yhtä hyvin se olisi voinut kuulua selästäni. Järvi on tyyni, otan muutaman askeleen rantaan päin ja muistan jalassani olevan vain villasukat. Kävelen takaisin teltalle ja sujautan kumisaappaat jalkaani katkennen männynoksan vielä roikkuessa sukassani. Ei se ole niin justiinsa ja kävelen takaisin järven rantaan, nyt kumisaapaat jalassani...

Taas on aivan hiljaista, vain puron solina kuuluu ja sekin, jos vain olen aivan hiljaa... Täytän juomapullon vedellä, katson pullon läpi todeten veden puhtauden. Samalla en voi olla miettimättä, miten joillakin voi olla pula sellaisesta Suomessa esiintyvästä luonnon rikkaudesta, kuin puhdas vesi.

Kaveri on aamupuuroa keittelemässä, allekirjoittaneen hämmentäessä kiisseliä nuotiolla miedolla lämmöllä. Juttu kiertää väkisinkin paluumatkaan, joka alkaa joka tapauksessa ennenmmin tai myöhemmin. Jos tänään lähdetään ja ajettaisiin Kuusamon korkeuksille, siellä yötä, aamulla jatkettaisiin siitä sitten viimeinen pyrähdys kotiin Keski-Suomeen...

Päätämme tehdä edellämainitun mukaisesti ja olihan tästä jo aikaisemminkin ollut puhetta, vaikkakin varovati, hiljaa ettei totuutta vain sanottaisi ääneen, sillä kaikki loppuu aikanaan. Teltan kasaaminen on varmasti ensimmäinen näkyvä merkki pois lähdöstä. Maakuualusta kasaan, makuupussi säkkiin, teltan kaaret ja maakiilat.

Kierrän leiripaikkaa ympäri katsellakseni onko jotain jäänyt, ainahan minä niin teen ja siltikin tiedän, että mitään ei ole jäänyt, tai on jotain...

Rinkka nousee jos nyt ei helposti, niin ainakin helpommin selkään, kuin tänne lähtiessämme. Kaveri kehuu rinkan keveyttä ja hymy nousee suupielille, sitähän se on. Jätämme järven ja leiripaikan sen rannalla taaksemme. Nousua ei ole juuri nimeksikään, vaan silti huomaan rinkan painavan kipeästi olkapäihin, aristaa. Kevennän välillä olkapäille tulevaa painoa lantiovyöstä nostamalla ja sama paino palaa hetkeä myöhemmin päästäessäni irti. Kyllä se siitä, matkahan ei ole pitkä.

Tauko paikallaan. Ei ole allekirjoittaneella hartiat vielä toipuneet tulomatkan rasituksista, vaan onneksi huilaaminen on sallittua, pitäisköhän tähän jättää jotain seuraavaa kertaa varten, vähän niin kuin valmiiksi. Paita on vähän märkä, joten on varmaan hyvä, että aurinko ei edelleenkään paista. Tässä on varmaan joku toinenkin joskus pitänyt taukoa, oli nimittäin puussa selvät merkit.

Ei tule auto lähemmäksi tässä istuessa, joten rinkka selkään, voih. Maisemat ovat tuttuja tulomatkalta, hyvä niin.

Aina tuntuu paluumatka paljon lyhyemmältä, kuin meno. Tässä meidän tapauksessa, asia pitää varsin hyvin paikkansa. Autolla... Rinkka alas ja istumaan... Mieli on aika tyhjä. Juttu ei luista.

Kaveri laittaa puhelinta lataukseen, selvä merkki sivistyksen pariin siirtymisestä. Ajetaan sevettijärven reitti opasteille ja allekirjoittanut käyttää tilaisuutta avatakseen oluen. Juotuani tölkin huomaan olevani reilussa nousuhumalassa. Vähän on juomatavat muuttuneet siitä mitä ne joskus aikaisemmin on olleet, ei ehkä huono asia ollenkaan. Nopeasta humalasta tulee vieläkin nopeampi krapula, niin nytkin.

Inarinjärvi aukeaa hiekkarannalta katsottuna kirkkana auringon jälleen paistaessa. Ei ollenkaan hassumpi Baywatch ranta.

Joko ollaan perillä? Nälkä alkaa kurnia ja kurvaamme jonkin tuntemattoman järven rantaan ruuan laittoon. Puita löytyy riittävästi, vaikkakin nuotiopaikka ei oikein saa kummoisiakaan pisteitä siisteydestään. Nyt ei tyylipisteitä jaeta, vaan nyt syödään...

Tervetuloa allekirjoittaneen kokkikouluun. Tänään tehdään italian pataa, joka onkin kaikille varmaan tuttua. Nuotiolla ruokaa laitettaessa olisi palavat puut saatava siten, että kattilan saisi aseteltua niiden päälle vaateriin, ilman vaaraa kattilan kaatumisesta. Muitakin tapoja lieneen, mutta emme niitä tässä käsittele. Kun kattilalle on sopiva paikka katsottu, laitetaan siihen vettä ja lisätään italianpata pakkauksesta kattilaan veden kiehuessa, muista kiehumisvara. No sitten kun se kattila sitten kuitenkin kaatuu, ei hätäillä ollenkaan, vaan haistellaan italialaisia tuoksuja nuotion melkein hiipuessa. Lisätään puita nuotioon ja vettä kattilaan kera uuden italianpata pussin. Varmistetaan nyt uudestaan sen kattilan paikka siinä nuotiolla, sillä siinä meni viimeinen italianpatapussi. Kiehuttuaan jonkin aikaa lisätään vettä, aina kattilan maksimipintaan. Keittoaikahan lyhenee automaattisesti edellätapahtuneen johdosta seitsemällä minuutilla. Soppa on valmis jaettavaksi ja ruokarukous on jo keittelyn aikana varmasti muutamaan kertaan manattu. Nythän on viimeistään myös huomattu, että kattilaan ensimmäisellä keittokerralla jääneet mausteet, ovat mukana automaattisesti toisella keittokierroksella lisänä sopassa. Myöskin havaitaan, että keittoaika on ollut riittämätön täysin kypsäksi, mutta italialaisittain voimakkaasti al dente, siinä ollaan onnistuttu erinomaisesti.

Jatkamme kohti kuusamoa ja on selvää että telttaa joudutaan pystyttämään pimeässä. Kaverilla on kyllä autossaan muutama lamppu, joten en usko senkään olevan mikään ongelma.

Matkalla ravitsevan aterian jälkeen... Kaikkea voi liikenteessä sattua, tuohan voisi osua myös meidän kohdalle, katsellessani hälytysajoneuvojen kirkkaita valoja. Onneksi ei aivan jokapäivä tuollaista näe, vaikkakin liian usen saa niistä lukea. Muistetaan siis liikenteessä, ajetaan vähän rauhallisemmin, tai ajetaan jokainen niin rauhallisesti, kuin omat taidot sen sallii. Kunnioitetaan myös niitä autoilijoita, jotka siellä 80 kilometrin tuntinopeus alueella, ajavat 60-50 km/h. Voi olla vaikka sotiemme veteraani matkalla vaimonsa kanssa Lotta Svärd tilaisuuteen, tai omat vanhempamme. Kunnioitusta siis liikenteeseen, kuin sen ulkopuolellekkin, vaikka kiire meillä tänäpäivänä tuntuu kaikilla vähän olevan.

Täytetekstiä ja liikenteestä puhuttaessa on tietenkin aina hyvä avautua, vai mitä? Etsin telttapaikkaa karttaa selailemalla, vaikka en karttaa oikein kunnolla lukea osaakkaan, pysähdymmen jonnekkin. Kävelen järven rantaan etsien tasaista kohtaa teltalle, koira haukkuu talossa tien toisellapuolella ja lapsetkin taitaa olla pihalla. Jatkamme matkaa, päädymme ajamaan joelle jonka kaveri tuntee käytyään siellä useammankin kerran. Niin mikä joki? Ei jäänyt mieleen, näin jälkeenpäin netistä katsellut kuvia, enkä vieläkään oikein ole varma asiasta, paras arvaus on Kuusinkijoki. Voihan se olla jokin muukin. Siksi varmaan tulee otettua noita valokuvia niin paljon, että edes jotain yksityiskohtia voisi jälkeenpäin niistä päätellä...

Joo saavumme siis, sovitaan nyt sitten vaikka Kuusinkijoelle. On jo pimeää ja allekirjoittanut voi vain arvailla miltä paikka näyttäisi päivänvalossa, kaverin varoitellessa kävelemästä tuohonsuuntaan, niin tuonneko? On kuulemma aika jyrkkä lasku joelle, että pimeässä vähän huono lähteä laskeutumaan. Ei ole nyt tarvetta ja teltta on ensin laitettava pystyyn jos mielii nukkumaan. Hyvinhän se onnistuu vaikka pimeää onkin, kaverilla on etusormen kokoinen taskulamppu, joka yllättää valotehollaan. Allekirjoittaneella on Nokia ja siinä taskulamppu :)

Tulet saadaan syttymään kuivista puista joita onneksi löytyy liiteristä. Makkaraa paistetaan ritilällä ja kuunnellan luonnon hiljentymistä yöpuulle, puut rätisevät nuotiossa, onkohan metsäpalovaroitusta annettu? Mietin itsekseni ja lisään puuta nuotioon. Nuotion hiipuessa on aika kömpiä makuupussiin, näppäilemällä samalla puhelinta mielenkiinnosta toimisiko 3G näillä korkeuksilla. Ylen paikallisuutiset kyllä aukeaa videona vaan nopeus ei riitä sulavaan toistamiseen, yritän vaientaa puhelimen tuottaman katkonaisen uutisten selostuksen, siinä kuitenkaan onnistumatta. Viimein luuri sammuu... Sammuu allekirjoittanutkin.


VI päivä

Vai tämmöinen paikka, katselen ympärilleni samalla eilistä nuotiota herätellen. Kurkistan myös joelle, onhan se aika alhaalla. Heitän nuotioon vielä muutaman ison puun ja lähden laskeutumaan alas virtaavan veden äärelle.

Otan muutaman kuvan. Otan toisenkin, vaikka ei maaston korkeuserot kuvista varmaan välitykkään katsojille. Olen aivan joenuoman pohjalla, katselen kuohuja miettien, etten koskaan ole oikein virtaavassa vedessä osannut kalastaa, muistan myös ettei taida olla ihan ilmainen tämäkään joki lupansa puolesta onkia.

Viuuh, viuuh! Käännyn katsomaan alajuoksulle ja suoraan kohti lentää joutsen matalalla, kuin samalla juodakseen joen pärskeistä. On se tuokin vain iso lintu, kumpikin varmaan säikähtää ja joutsen nostaa lentokorkeuttaan, allekirjoittaneen ottaessa pari askelta taaksepäin. Kiipeän takaisin ylös huilaten muutaman kerran, ompas se kunto päässyt tosiaan huonoksi, täytyy kotona sitten huilata lisää.

Keiteltyämme aamupuurot, niin ja kiisseliähän ei enään ollut, vai oliko sittenkin? Reput kun on kokoluokkaa normaalia koulureppua vähän suurempia, voi sieltä tehdä löytöjä vielä monta kertaa reissun jälkeen. Nyt syötiin kuitenkin vain puuroa voilla ja sokerilla ei hassumpaa. Kahvit pitää keittää kanssa, vaan ei huvita kavuta edestakaisin veden äärelle, joten kamat kasaan ja kaveri tiesi paikan jossa tie kulkee aivan joen vieressä. Kahvi on allekirjoittaneelle jokseenkin pinttynyt tapa aamuisin ja ilman sitä ei päivä lähde käyntiin. Kattilat tuli pestyä ja matkaa jatkettiin.

Olimme liikkeellä hyvissä ajoin, ajatusta oli myös käydä katsomassa Kuusamon Suurpetokeskuksessa muutamaa nallea ja mahdollisesta siltaan kääntämisestä oli myös puhetta. Mutta sitten se keli, vettä alkoi sadella ja fiilikset sateessa seisomisesta ei jotenkin saaneet innostumaan. Päätimmekin jatkaa matkaamme, eikä kotona odottava lämmin suihku tai sauna ollut ollenkaan huonompi ajatus. Painitaan karhun kanssa jokin toinen päivä.

Vaihdoimmen kuljettajaa jossakin vaiheessa ja allekirjoittanut otti vastuun tyynesti harteilleen. Nyt sai huoltamolla saatu hymy, palata mieleen tankattuamme jälleen autoa... Saavuimme viiden aikoihin allekirjoittaneelle, aikaa taisi olla riittävästi jotta kaverikin kerkeäisi vielä saunan lämmitykseen. Minulle riittäisi lämmin suihku. Olipahan reissu.

Niin päättyy tämäkin tarina, aina liian aikaisin. Kaipuu luonnon äärelle, ei tästä ainakaan vielä ole vähenemään päin, toivottavasti terveyttä on jatkossakin jonkinmoisia reissuja toteuttaa. Olen huomannut tässä vanhetessa, viihtyväni itsekseni aina vain enemmän ja reissuista saan eniten irti omassa rauhassani. Tällä reissulla on ollut omat hyvät ja huonot puolensa, joten otetaan joskus uusiksi, ensikesänä, sitä seuraavana, tai joskus...

Tuosta repun pakkaamisesta vielä, kaikkihan eivät seuraavanlaisia tuotteita suostu repuissaan kantamaan, maissia, säilykepäärynöitä, olutta. Allekirjoittanutkin löysi repustaan, siis laina repustaan hautakynttilän isosta päälitaskusta, enhän sille mitään käyttöä ollut, mutta olipahan mukana. Sanotaanko näin, että kantaisin uudelleen ja varmaan kantaisi kaverikin. Siitähän tämä reissu on suolansa saanut, hyviä muistoja, hauskoja kommelluksia, eikä toista samanlaista ole koskaan. Voihan olla että sitä hiukan miettii seuraavalla reissulla mitä reppuunsa laittaa, nääh,.. Eikä mieti, se vaan kyytiin mitä uskoo tarvisevansa ja kukin tavallaan. Allekirjoittanutkin jatkaa edelleen, sekalaisella varustuksella kumisaappaat märkänä, aivan kuin 60-70 luvun tyyliä mukaillen, ripotellen 2000 luvun kamppeita sinne tänne, jos on kirpparilta halvalla mukamas saanut...

Puhelin on toiminut odotetulla tavalla, kuvat onnistui ja joukosta saattoi löytää muutaman onnistuneenkin otoksen. Uuden 3720 C puhelimen akku on 1050 mAh kun edellisessä 5500 Nokialaisessa se oli 890 mAh. Latasin puhelimen retkellä kerran täyteen Suntrica SolarStrap aurinkokenno laturilla. Puhelimen akku ei ollut vielä aivan tyhjä, mutta aurinko paistoi niin hyvin, että ajattelin siitä saavani parhaan hyödyn, jolloin aurinko taasen lataisi SolarStrapin akkua. Virta riitti puhelimessa koko reissun ajan ja vaikka toiseen täyteen lataukseen virtaa ei aurinko kenno laturissa enään rittänytkään. Pitäähän sitä leluja olla 2000 luvulla.

Rinkka oli reissulla käytännössä toimiva, joten ei ollut ollutkaan vaikea päätös Seppälän kirpputorilla Jyväskylässä vastaan tulleen rinkan ostaminen. Varsinkin, kun hinta oli 18,- euroa... Rinkan merkkiä en osaa sanoa, putkirunkoinen ja kokoluokka varmaan samoissa kuin 906 savotta. Lantio vyö on varmaan jälkikäteen vaihdettu, sillä se poikkeaa muusta värityksestä ja siinä lukee Savotta. Oli mikä oli, ei kallis investointi ja hyvin se sopii tuonne varastoon, jos sitä vaikka viiden vuoden päästä tarvitsee.

Nyt saa kirjoittelu riittää, käyn takapihalle istumaan ja katselen luonnon kauneutta.